Nyt on kevään ensimmäinen jälki takana! Itse asiassa se on ensimmäinen oikea jälki koirille koskaan. Nenäänsä ne ovat päässeet aiemmin käyttämään haussa ja verijäljellä, mutta eivät koskaan PK-jäljellä. Hieman jännitti alussa, miten ne tajuavat tämän uuden jäljen idean, joten treenikaverimme Katja teki niille molemmille suorat, lyhyet jäljet, jotka tallattiin täyteen pikku askelia ja varmistettiin vielä makkaranpalasille. Mutta huoleni oli turha, ja koirat tajusivat heti missä mennään. Autosta ulos otettaessa alkoi jo sellainen piippaus ja vikinä, että ne selvästi tiesivät, että kohta päästään etsimään jotain.

Wiccan ensimmäinen jälki meni hieman kaaoottisesti, lähtö oli huono (lähetin sen epävarmasti liikkeelle), ja Wicca kadotti jäljen heti alkuunsa. Se ei varmaan heti tajunnut, mitä sen piti etsiä. Otin sen uudestaan alkuun ja lähetin uudestaan, nyt se sai vainun ja lähti etenemään jälkeä hyvin. Hieman koira tuntui olevan hukassa, se varmaan etsi veren hajua eikä tajunnut, että nyt on kyseessä muunlainen jälki. Tauon jälkeen toinen jälki meni sitten paremmin, siinä Wicca malttoi jo selvästi paremmin käyttää nenäänsä, vaikka edelleen tahtoi mennä vauhdilla eteenpäin.

Halla, minun pieni nukkavieru rakkikoirani, eteni puolestaan jälkeä pitkin, aivan kuin ei ikinä olisi muuta tehnytkään. Vauhti oli hidas, se selvästi tutki nenällään tarkkaan maata.  Mitä tähän voi sanoa, kuin että rakit rules!

Positiivista oli se, että molemmat malttoivat käyttää maavainua, eivät yrittäneetkään ottaa hajua ilmasta, eli aiemmin tehneet hakutreenit eivät onneksi sotke jälkitreenejä. Molemmille koirille jatkossa voi ottaa jo pitemmät jäljet, mutta varmuuden vuoksi niitä voi merkitä vielä runsailla makkaranpalasilla.

Tokossa olemme edenneet sen verran, että Halla alkaa tajuamaan ruudun idean, se selvästi jo katsellaan etsii ruudun paikkaa. Wiccan kanssa etenemme hitaasti mutta varmasti luoksetulonpysäytyksissä ja kaukokäskyissä on matkan pituutta voitu jo kasvattaa selvästi.

Loppuun vielä pieni suru-uutinen: Hallan elämän intohimo (rakkaudesta ei ehkä tässä kohtaa voi puhua), pieni maaorava Aleksi nukkui pois kevään kynnyksellä. Hallassa virtaava pystykorvan veri veti sitä intohimoisesti Allun luokse, kylässä ollessamme se ei hievahtanutkaan Allun häkin luota, vaaan istua napotti häkin vieressä katsomassa pientä oravaa. Halla olisi mielellään tehnyt lähempääkin tuttavuutta Allun kanssa, mutta silloin pienen oravan elämä olisi varmasti päättynyt jo aiemmin. Kahdeksan vuotta on kunnioitettava elämä pienelle oravalle, nuku hyvin pikku kurre!

Makeasti oravainen nukkuu sammalhuoneessansa; sinnepä ei Hallin hammas eikä metsämiehen ansa ehtineet milloinkaan (Kivi).